"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot."
Näin on kokenut suuri yksinäinen, runoilija V.A. Koskenniemi.
Yksinäisyyden teema on koskettanut minua riipaisevasti puolittain asuessani laitosvanhusten kanssa. Kyllä minä tiedän, etteivät he ole "laitosvanhuksia" vaan tehostetun palveluasumisen asukkaita ja hyvinvointipalvelujen asiakkaita. Mutta yhtä kaikki he ovat sidottuja liikkumattomuuden sitein paikkaan, käytännössä suurimmaksi osaksi vuorokautta sänkyyn, ja kiireisten hoitajien hanskoin suojatuin käsin antamaan perushoitoon. Hoitajat antavat kaiken sen hoidon kyllä sitoutuneina ja empaattisina, mutta käytettävissä oleva aika on erittäin rajallinen. Ei sillä ajalla ehditä täyttää "ihmisen kaipuuta": kohdatuksi tulemista ihmisenä, yksilönä. Myös inhimillinen kosketus, ilman hanskoja, on minimissään. Eikä perusinhimillinen ihmisen ikävä toisen luo mihinkään katoa iän myötä. Luulenpa. että päinvastoin se enenee.
Ei tarvitse olla psykologi tajutakseen näiden ihmisten tarpeet. Huomatuksi tulemisen tarve ja sen osoittaminen erilaisin manööverein ovat lähes identtisiä pienten lasten vastaavien kanssa. Missä ovat näiden ihmisten läheiset? Ennen päätymistään "viimeiseen välilanssiin" he ovat olleet äitiä, isiä, puolisoita, siskoja ja veljiä, ystäviä, työkavereita, rotareja tai leijonia, joitakin rooleja mainitakseni. Missä ovat nämä aktiivi-iän rinnallakulkijat nyt? Miksi niin monella laitosvanhuksella käy niin vähän vieraita? - Kyllä minä tiedän kiireet ja selitykset. Osa niistä on todellisia, suuri osa ei. Monesti on kysymys eniten tahdon asiasta. Ja mitä harvemmin käy, sitä helpompi on unohtaa ja kynnys tulla nousee ylittämättömän korkeaksi.
Vanhusten yksinäisyydestä puhutaan paljon, ja se on todellista. Kotona yksin asuva ihminen voi olla yksinäinen, mutta hänellä on ympärillään tuttu koti ja tutut esineet. Ja monet muistot, jotka säilyvät paremmin tutussa ympäristössä. Toki turvattomuus lisääntyy, kun kunto menee riittävän huonoksi.
Mutta yksilön yksinäisyys laitoksessa, kaiken hyörinän keskellä, korostuu. Mistä löytyisi niitä ihmisiä, jotka olisivat valmiita sitoutumaan yksinäisen vanhuksen luona käymiseen, ja nimenomaan tietyn vanhuksen ystäväksi? Kyllähän me päiväsaliin kokoontuneet vierailijat pyrimme huomioimaan myös muut asukkaat, mutta me olemme myös oman läheisemme "erityisiä ihmisiä" , ja sekin korostaa vieressä istujan yksinäisyyden tunnetta.
Mitä mahdollisuuksia meillä itse kullakin olisi asiaan vaikuttaa? Pistetäänpä ajatukset pyörimään. Lisäksi tarvittaisiin organisaatio, joka hoitaisi alta pois muodolliset esteet eli hoitaisi yksityisyyden suojaa rikkomatta ystävävälityksen.
