Sekalaisia mietteitä Suomen 101. syntymäpäivänä

Muori oli taas erehtynyt lupautumaan itsenäisyyspäivän puhujaksi Alavieskan kunnan ja seurakunnan yhteiseen itsenäisyyspäiväjuhlaan.
Laitetaanpas se tarjolle tännekin:

Itsenäisyyspäivänä 2018

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat kotirintaman vastuunkantajat, hyvä itsenäisyyspäivän juhlaväki

Tämä itsenäisyyspäivä, Suomen 101. juhlapäivä itsenäisenä valtiona ja kansakuntana, alkoi minun osaltani samoissa tunnelmissa kuin monen vuosikymmenen ajan aiemminkin; se tunne on ehdottomasti kiitollisuus.

Joka ikinen kerta, kun nostan itsenäisyyspäivän aamuna siniristilipun salkoon, tunnen kiitollisuutta. Hetki on myös harras ja juhlallinen. Niin tänäkin aamuna.

Suurin kiitos Hänelle, jonka rakkauden ja armon varassa tämänkin päivän olemme saaneet aloittaa.

Mutta tänä itsenäisyyspäivänäkin tunnen kiitollisuutta myös heitä kohtaan, jotka antoivat kalleimman uhrin, oman henkensä, itsenäisyytemme puolesta.

Kiitollisuutta heille, rintamaveteraaneille, jotka taistelivat epäinhimillisissä olosuhteissa, ja joista monet saivat elämän mittaiset vammat fyysisesti ja henkisesti.

Kiitollisuutta myös heille, jotka kotirintamalla uurastivat pitääkseen arjen pyörät pyörimässä ja jotka kantoivat huolta rintamilla taistelevista. Myös lapset kantoivat sodan taakkaa, ja heistä erityisen isoa taakkaa sotaorvot.

Unohtamatta myöskään heitä, jotka itseään säästämättä maksoivat sotakorvaukset, jälleenrakensivat maan ja hyvinvoinnin, josta olemme saaneet nauttia vuosikymmenten ajan. Vielä tänäänkin, kaikkine epäkohtineenkin, yhteiskuntamme on pääosin hyvinvointiyhteiskunta.

Viime aikoina, itsenäisyyspäivän juhlatunnelmassakin, on alkanut kuitenkin enenevässä määrin painaa huoli maailmanpolitiikan ja omankin maamme tilanteen kehityksestä. Sodat ovat kaukana historiassa ja meillä ovat vallassa sukupolvet, jotka ovat saaneet elää rauhan ja hyvinvoinnin aikaa. Historian opetukset eivät ole niille kuuluvassa arvossa.

Oikea isänmaallisuus on positiivinen ajattelutapa; se on nöyrää kiitollisuutta ja tervettä ylpeyttäkin omasta maasta, mutta se ei poisulje muita ja heidän oikeuksiaan. Ns. nationalismi on taas pahimmillaan kansalliskiihkoa, jonka kannattajat hyväksyvät vain itsensä kaltaiset ja haluavat sulkea muut ulkopuolelle, jopa väkivallalla. Valitettavasti nationalismi on ollut nouseva suuntaus Euroopassakin. Ja nationalismin jäljet historiassa pelottavat.

Tänä vuonna, 11. marraskuuta, on kulunut tasan sata vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisestä. Se oli pitkä (vv. 1914 – 1918) ja raskaat tappiot kaikille osapuolille aiheuttanut sota. Sodassa kuoli kaikkiaan yli 16 miljoonaa ihmistä. Sen päätteeksi tehdyn Versailles’n rauhan on sanottu pitäneen sisällään jo siemenen toiseen maailmansotaan.

Myös nuorta itsenäistä Suomea repineestä ja kansakuntaamme jakaneesta kansalaissodasta on tänä vuonna kulunut sata vuotta. Kansalaissodassa kuoli noin 36.000 henkilöä.

Veljessodan jättämät haavat arpeutuvat vielä hitaammin kuin valtioiden välisten sotien haavat.

Kansakunnan eheyttämistyön merkittävänä hahmona kannattaa mainita Kalajokilaaksosta, Nivalasta, lähtöisin ollut senaattori Kyösti Kallio, jonka puhetta Nivalan kirkossa 5.5.1918, sodan julmuuksien vielä jatkuessa, voidaan pitää kansallisen eheyttämisen ensimmäisenä merkkinä, ns. sovintopuheena. Myöhemmin Suomen neljänneksi presidentiksi noussut Kallio lausui kuuluisat sanat: “Meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä.”

Tällaisen Suomen toivon maamme olevan tänään ja tulevaisuudessakin. Suomen tasavalta, jossa kansalaiset tuntevat olevansa yhteiskunnan tasavertaisia jäseniä ja jonka menestyksen eteen he haluavat työskennellä ja sitä tarvittaessa jopa aseellisesti puolustaa.

Toisen maailmansodan taistelujen päättymisestä on tänä vuonna kulunut 73 vuotta. - Toisessa maailmansodassa kokonaisuhrimäärä oli valtavat 62 miljoonaa. - Suomen osalta sota päättyi Lapin sotaan ja saksalaisten karkottamiseen Suomen maaperältä 27.4.1945. Kyseistä päivää vietetään nykyään kansallisena veteraanipäivänä.

Arvoisa juhlaväki!

Uskon, että me itsenäisyyspäivän juhliin kokoontuneet jaamme yhteisen toiveen siitä, ettei sodan todellisuus meitä kansakuntana enää koskaan kohtaisi. Koemme voimatonta murhetta siitä, että niin monessa maailman maassa tälläkin hetkellä käydään julmaa sotaa.

Sota on aina suuri menetys ihmisyydelle. Se on kansakunnan murhenäytelmä, mutta se on myös perheiden ja yksilöiden murhenäytelmä. Kun valtiot ja päättäjät epäonnistuvat diplomatiassa ja rauhan säilyttämisessä, seuraukset jäävät kansalaisten kannettavaksi. Rintamalinjan molemmin puolin on inhimillisiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet valtapelin nappuloiksi.

Kuluneet sodan jälkeiset vuodet ovat antaneet perspektiiviä sotaan. Vaihtelevien vuosien jälkeen sodissa mukana olleiden kunnia on palautettu. Veteraanit ja lotat ovat jo vuosikymmenten ajan uskaltaneet tulla esiin.

Tänä päivänä veteraanien rivit alkavat olla harvat, vuoden 2018 alussa rintamaveteraaneja oli elossa noin 14.000 ja keski-ikä on tällä hetkellä noin 93 vuotta.

Nyt alkaa olla meidän, itse sotaa kokemattomien aikuissukupolvien tehtävänä panna täytäntöön veteraanien testamentti ja siirtää veteraanien perintö eteenpäin nuoremmille sukupolville. Rauhantyö ja sotien estäminen ovat kansainvälisen politiikan ykköshaasteita.

Rauhan aikana on ehtinyt jo syntyä sukupolvia, joille sota on hyvin etäinen asia. Heille tietokoneen taistelupelit ovat todellisempia kuin omat talvi- ja jatkosotamme. Huoli muistojen himmenemisestä on aiheellinen. Huoli siitä, että sodan antamat opetukset menevät hukkaan, on todellista.

Pelkään, että filosofi George Santayanan tunnettu lause: ”Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä”, voi hyvinkin olla oikeassa.

Hyvin harva veteraani aikoinaan lähti rintamalle taisteluintoa uhkuen. He lähtivät, koska se oli velvollisuus isänmaata kohtaan, se oli todellista isänmaallisuutta pakon edessä. Ei sodassa oltu luomassa sankaritarinoita, siellä oltiin inhimillisinä pelkäävinä ihmisinä, mutta kuitenkin valmiina puolustamaan itsenäisyyttä ja suomalaisille tärkeitä arvoja.

Hyvä juhlaväki!

Voimme myös perustellusti kysyä, vieläkö tänään ovat päteviä ja tarpeellisia arvot, joiden puolesta veteraanit taistelivat. Mitä meille merkitsevät isiemme usko, koti, isänmaa ja yhteiskunnallinen tasa-arvo? Kestävätkö ja pysyvätkö nämä arvot aikojen saatossa?

Usko on asia, josta nykysuomalainen on arka puhumaan. Valtaosalle meistä se kuitenkin on perusta, jonka varaan elämämme rakennamme. Hyvinä päivinä on helppo uskoa omaan voimaan ja kykyyn hallita elämää, mutta vaikeuksien kohdatessa tulee tarve turvautua omaa voimaa vahvempaan turvaan. Jostakin kumpuaa rukous, joskus vain huokauksina, ja kädet hapuilevat ristiin. - Onneksi meille on opetettu rukous. Monille se rukous on äidin opettama iltarukous tai Isä Meidän. Eikö meidänkin tehtävämme vanhempina ja isovanhempina ole opettaa luottamus Jumalaan ja rukous edelleen lapsillemme? Opettaa yhteys, joka toimii silloinkin, kun kännykässä ei ole kenttää ja internetyhteys ei toimi.

Koti on epäilemättä meille useimmille tärkeä, vaikka kodin merkityskin tuntuu vuosien saatossa muuttuneen. Ainakin elämän ruuhkavuosina se tuntuu monesti olevan vain jonkinlainen huoltoasema, jossa käydään tankkaamassa ja saamassa täyshuolto. Lasten lisääntynyt pahoinvointi kertoo siitä, että tämä malli ei ole kestävä. Elintasokilpailu ja yhteiskunnan kovat arvot ovat vieneet vanhempien voimat. Perhe-elämä on yksityistynyt ja asutaan monesti kaukana isovanhemmista ja suvusta. Turvaverkot ovat lapsille harvat. Asutuskeskuksista puuttuu myös vanhastaan kyläasumiseen liittynyt yhteisöllisyys, jossa kannetaan huolta myös naapurista. Isovanhempien ja lastenlasten välinen suhde on kummallekin osapuolelle antava, ja sitä kannattaa vaalia matkojenkin päästä.

Isänmaa oli aikanaan minulle, kansakoulun alaluokkalaiselle, värisyttävän juhlallinen asia.

Isänmaa, mitä se merkitsee tänään, kun ihmisten asunto voi vaihtua monesti elämän aikana, Alavieskasta Alaskaan ja Kolarista Koreaan ja – takaisin? Isänmaan arvo on kuitenin itseisarvo, sitä tuskin tarvitsee perustella, edes rajattoman maailman ja globalisaation aikana. Näin tuleekin olla.

Mutta vaatiiko isänmaan rakkaus ja etu sitä, että olemme valmiit sulkemaan rajat ja kieltämään turvapaikan sellaisilta, joiden on sodan ja vainon vuoksi paettava omasta isänmaastaan? Se on tämän päivän isoja kysymyksiä.

Kansalaisten välinen yhteiskunnallinen tasa-arvo on ollut suomalaisen yhteiskunnan kantava piirre. Viime aikoina on valitettavasti alkanut näkyä merkittävää eriytymistä kansalaisten välillä: meillä on erittäin hyvin toimeentulevia, hyvin toimeentulevia, mutta myös enenevässä määrin heitä, jotka näyttävät putoavan hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle. Tämä on iso haaste päättäjille, mutta myös jokaiselle meistä. Jokainen voi olla rinnallakulkija ja kantaa huolta lähimmäisestään.

Vaikka tuntuu, että paljon on ulkoisesti sodan jälkeen muuttunut, elämän perusarvot ovat edelleen se henkinen ruisleipä, jonka varassa me arkeamme elämme.

Yhteiskunta ja rakenteet muuttuvat. Omalla vahvalla arvopohjalla me kestämme muutokset. Meidän on vain muistettava, että pyrimme pitämään kaikki mukana. Pieni kansakunta ei kestä kovin monen kerroksen väkeä. Ihmisten eriarvoistuminen on uhka kansakunnan yhtenäisyydelle.

Arvoisat veteraanisukupolven edustajat!

Uskallan väittää, että myös meille nuoremmille ”Kallis on maa”, samoin kuin henkinen perintö, jonka olette meille antaneet.

Kiitos perinnöstänne, pyrimme sen säilyttämään ja puolestamme siirtämään tuleville sukupolville.

Hyvää syntymäpäivää Suomi! Olkoon edessäsi valoisa tulevaisuus!

Isänpäivän tunnelmissa

Elämäni ykkösmiehelle - isälleni

Huomenna nostan lipun salkoon erityisellä hartaudella. Onhan silloin kaikkien isien päivä.

Mutta tänä isäinpäivänä muistelen erityisellä lämmöllä yhtä tiettyä miestä, omaa isääni.
Isäni Kaukon syntymästä tulee 15.11.2018 kuluneeksi sata vuotta. Kuolemastakin tulee jouluaattona jo 31 vuotta.

Isäni ei ollut kansakunnan merkkihenkilöitä.
Tai itse asiassa kyllähän hän oli juuri sitä; hän oli niitä tuntemattomia sotilaita, jotka taistelivat itsenäisyyden säilymisen puolesta. Hän haavoittui Kokkosalmen .- Kiestingin välimaastossa 5.8.1941 vain 22- vuotiaana. Hänen rintamasotansa ei ollut pitkä, mutta sodan fyysisiä (henkisten lisäksi) seuraamuksia hän kantoi hamaan hautaan asti.
Hän oli myös osaltaan sitkeä maan jälleenrakentaja ja nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan perustajia.

Yksitoistalapsisen mökkiläisperheen esikoispoikana hänellä oli mahdollisuus vain supistettuun kansakouluopetukseen. Leipää oli lähdettävä hakemaan metsätöistä, uitoista ja tervanpoltosta. Sodan jälkeen isä sai kylmän asutustilan 60 kilometrin päässä Kolarin kirkonkylästä sijaitsevalta asutusalueelta. Sinne rakennettiin rintamamiestila ja raivattiin muutama hehtaari peltoa. Pienviljely ei antanut riittävää elantoa, vaan puoliso hoiti lehmät ja lapset ja isä haki leivänlisää savotoilta, joilla saattoi kulua parikin kuukautta kerrallaan.

Isän elämänlanka, joka oli ollut katketa jo veli venäläisen terveisiin ja haavoittumista seuranneeseen yleismyrkytykseen, joutui koetuksille taas alle viisikymppisenä, kun ankarat sydäninfarktit iskivät ja johtivat täydelliseen työkyvyttömyyteen. Isä kuitenkin selvisi vielä kerran ja toipuikin kohtuullisesti. Sittemmin herra Parkinson tuli matkakumppaniksi monine oireineen. Väsynyt sydän sammui kotona joulusaunassa jouluaattona 1987. Hänen kohdallaan alkoi joulu ainainen. Saimme olla kaikki hänen läheisensä - puoliso, kolme tytärtä puolisoineen ja kolme tyttärien poikaa - saattamassa isän iäisyysmatkalle.

"Tavanomainen hänen ikäluokkansa miehen elämäntaival", kuulen jonkun sanovan. Kyllä, sekin pitää paikkansa.
Mutta isän merkitys minulle, hänen esikoistyttärelleen, oli erityinen: Ei isä ollut yli-ihminen, hänelläkin oli omat heikkoutensa. Minun näkökulmastani isässä oli erityistä se, että häntä voi pitää oman aikansa naisasiamiehenä. Hän ei haikaillut sitä, ettei hänellä ollut poikia. Päinvastoin hän vaikutti olevan ylpeä tyttäristään. Hän tuki niukoissa taloudellisissa oloissa pyrkimystämme päästä koulutielle. Se ei ollut 60-luvulla itsestäänselvyys. Hänen suhtautumisensa tyttöihin kasvatti myös itsetuntoa.
Isän ansiosta - tai jonkun mielestä hänen vuokseen - minusta kasvoi nainen, jonka yli ei ole kävelty niin, ettei sitä yrittäneen kantapäihin olisi jäänyt vähintäänkin hampaanjäljet.

Kiitos isä! Sinä muistit pyyntösi, jonka kerroit huokkaiseesi Luojan puoleen silloin, kun oli epäselvää selviätkö hengissä yleismyrkytyksestä (vuonna 1941): " Jos jään henkiin ja minulla joskus on perhe ja lapsia, toivon, ettei minulla olisi yhtään poikaa, jottei heidän tarvitsisi käydä minun polkujani." - Toiveesi toteutui kokonaisuudessaan.

Hyvää isänpäivää kaikille isille!

Viimeinen käyttöpäivä - onko se työntekijän kohdalla tarpeen?

Mielensäpahoittaja -muorilla oli eilen oikein karkkipäivä. Ja hyvä maku on säilynyt yön ylikin.
Vaarana on suorastaan, että muori hetkeksi kadottaa peruspessimistisen asenteensa tähän ankeaan nykyaikaan, missä mikään ei ole yhtä hyvin kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Ennen tavalliset ihmiset saivat mm. puurtaa raskaan fyysisen työn kimpussa elämänsä loppuun asti ja kuolla saappaat jalassa sorvin ääreen. - Tosin kuolema kohtasikin keskimäärin jopa vuosikymmeniä aikaisemmin kuin meidät nykyihmiset.  Nykyisin elämme paljon pidempään ja työkykyistä aikaakin olisi paljon enemmän käytössä. Mutta kun nämä lainlaatijat ovat laatineet tiukat eläkelait, joissa määritellään kategorisesti sama "viimeinen käyttöpäivä" (julkisella sektorilla 68-vuotispäivä) kaikille huomioimatta työn vaatimuksia tai työntekijän kuntoa. Ja vielä tiukemmat johtavat virkamiehet toimeenpanevat lakeja. Heidän silmälasiensa tehot eivät riitä lukemaan virkaehtosopimuksen viimeisiä pränttejä, joissa mahdollistetaan työn tekemisen jatkaminen määräaikaisilla sopimuksilla.

Eikös näiden eläkeasioiden osaltakin voitaisi järjestää byrokratian purkutalkoot, joita nykyiset valtaapitävät ovat mielellään harrastaneet muilla elämän osa-alueilla. Otettaisiin käyttöön työntekijöiden viimeisen käyttöpäivän sijaan "parasta ennen"-merkintä, joka antaisi vielä mahdollisuuden harkintaan ja joustoon. - Tällaiseen menettelyyn todella tukisivat tutkimustulokset ja viisaiden kannanotot. Vastentahtoisesti eläkkeelle siirtyjän hyvinvoinnin lisäksi jousto tekisi hyvää myös kansantaloudelle. Toisaalta joustavuudesta hyötyisi myös hän, jolle viimeiset työvuodet ovat raskaita henkisesti tai fyysisesti.

Tässä vaiheessa on syytä vielä mainostaa sitä muorin hyvän mielen aikaansaajaa, saksalaista ikääntymis- ja eläkeasiantuntijaa, professori Axel Börsch-Supania ja hänen kannanottonsa julkituonnutta junttihesaria (HS Viikko 37/2018).
 Börsch-Supan sanoo jutussa: "Terveen elämän odote kasvaa monessa maassa nopeammin kuin eliniänodote. Siksi eläkeläiset ovat taloustieteilijöiden kannalta erinomaista ihmispääomaa. Nämä eläkeläiset ovat viisaita ja heillä ovat hyvät verkostot. Jotta tämä ihmispääoma pystyttäisiin hyödyntämään mahdollisimman hyvin, eläkejärjestelmien tulisi olla joustavia: eläkkeelle pääsisi vaikka 60-vuotiaana tai vasta 75-vuotiaana, voimien ja kykyjen mukaan."
Tällä hetkellähän työntekijä on yksinkertaistaen ilmaistuna vain tuotannontekijä, joka on milloin tahansa korvattavissa toisella samanlaisella. Viimeisin lause on muorin näkemys nykytilanteesta.

Toivottavasti joku keksii käyttää tätä asiaa vaaliteemanaan. Joka ensimmäisenä lupaa ottaa asian agendalleen, saa muorin äänen laariinsa riippumatta puolueesta tai ehdokkaan sukupuolesta.

Uusia syystuulia

Syksy etenee vääjäämättömästi, vaikka säät ovat vielä kovasti lämpimiä. Muuttolinnut huutelevat haikeita hyvästejä. Tai näin ainakin tulkitsen niiden viestejä. Tulkinta voi olla täysin vääräkin, sillä kuuluuhan muori niihin, joista laulu toteaa "saa siivettömät tyytyä maan kylmän kahleisiin".
Itse asiassa muori on jopa tyytyväinen, ettei  tarvitse edes Finnairin siivin lennellä maihin lämpimiin. Toivotan sydämellisesti muuttolinnuille hyvää matkaa ja toivon niiden taas ensi keväänä löytävän tänne takaisin. Ainakin muori odottelee niitä.

Vääjäämättömästi siirtyy myös työelämä yhä kauemmaksi taustapeilissä. Sen asian kanssa muori ei ole vieläkään sujut. Voi olla, että tyytyväisyys tulee vasta, kun/jos maakuntauudistus toteutuu ja ympäristöterveydenhuolto survotaan poliittisilla päätöksillä aivan väärään liikelaitokseen. Muori ei muuta kantaansa  One Health - Yksi terveys -konseptin ylivertaisuudesta ympäristöterveydenhuollon näkökulmasta. Muorin mielestä ympäristöterveydenhuolto ennaltaehkäisevänä terveydenhuoltona kuuluu terveydenhuollon yhteyteen.
Saahan sitä muori purkaa turhautuneisuuttaan tehtäviin ratkaisuihin, mutta mitään merkitystähän sillä ei ole. Ei kuulu hyttysen ininä taivaaseen eikä ruotimuorin pulinat poliittisiin torneihin. - Tehkööt virheensä.

Ei muori ole käyttänyt energiaansa täysin vain asioiden vastustamiseen, on tässä oltu kovasti mukana myös henkilökohtaisella panoksella "paremman tulevaisuuden rakennustalkoissa": Muori päätti ehdottomasti ilmoittautua valokuidun kannattajaksi ja hankkia sellaisen myös omaan tupaansa, jos hanke toteutuu Alavieskan osalta. Voihan olla, että se robottiarmeija, joka muoria tulevaisuudessa hoitaa (jos Herra elinpäiviä riittävästi suo) tarvitsee hyviä yhteyksiä.
Toinen tulevaisuushanke on sähköavusteisen polkupyörän hankinta. Nyt ei muorin tarvitse huristella kärrykeleillä jokaiseen polkuetäisyydellä olevaan paikkaan fossiilisilla polttoaineilla, vaan lyhyemmät lenkit voi taittaa puhtaalla sähköenergialla ja lihasvoimalla . Tämähän voi edistää myös kansanterveyttä muorin osalta. Ja sehän taas tarkoittaa kansantaloudellista säästöä.

Kyllä muori jo noilla parannuksentekoharjoituksilla voi odottaakin varsinaisen eläkeajan alkamista 1.2.2019. Eikö?

Toimeenpanon aika

Nyt se sitten on täällä - syksy - niin luonnossa kuin muorin elämässä.
Toista viikkoa olen totutellut lomaan ja alkavaan syksyyn. Haikeus on suuri.

Syksy on aina ollut tunnelmaltaan ristiriitaisia tunteita herättävä: Toisaalta ovat viileät, jopa kylmät ja kuulaat syyspäivät ja kauniit värit luonnossa. Moninaisen sadon yltäkylläisyys. - Toisaalta loppusyksyn sateet, harmaus ja luonnon vetäytyminen lepoon. Marraskuu ja elämän lopullinen riisuminen luonnosta.

Samanlaiset tunteet vellovat mielessä myös elämän osalta: On vielä kykyä liikkua, nauttia luonnosta, läheisistä ihmisistä ja ylipäätään asioista, jotka ovat tuoneet tyydytystä. Mutta toisaalta on viety suuri elämän osa-alue, työ (urasta puhuminen olisi liioittelua), joka on kantanut silloinkin, kun yksityiselämän raskaat taakat ovat painaneet mielen alas.
Muori on edelleen kapinallinen. Kalloon ei tahdo millään mahtua, miksi pakotetaan luopumaan työstä silloin, kun vielä kuvittelee olevan jäljellä työkykyä ja halua kantaa vastuuta kansantalouden kantokyvystä. Toisaalta vaahdotaan huoltosuhteen heikkenemisestä ja eläkeiän nostamisesta. Ja jos joku tarjoutuu vapaaehtoisesti jatkamaan työssä yli ns. eläkeiän, asiasta ei edes suostuta keskustelemaan.

Onko tämä sitä politiikkaa? Puhutaan yhtä ja toimitaan toisin. Vai onko valtakunnan politiikassa ja kunnallisessa toiminnassa täysin eri käsikirjat?

Muori siirtyy naispuoliseksi mielensäpahoittajaksi. Mielensäpahoittaja kaivoi ruskeankastikkeen ohjeen esiin, muori taas kesäkurpitsakakun ohjeen. Nytpä muorin tuvassa sitten leijuukin mausteinen kakun tuoksu. Nam. 
Mutta ei edes kakku pehmitä muoria.  Tulen jatkamaan kriittistä asioiden tarkastelua jatkossakin. Vanhushuolto on luonteva ykkösasia, siitä kun on päivittäistä kokemusta jo vuosien ajalta. Ja se on myös asia, joka tulee koskettamaan itseä, jos Luoja elinpäiviä suo.

Tiekartta kolmanteen ikään ja siitä eteenpäin...

"Tiekartta." -  Olen saanut olla sen verran mukana maailman pelastamiseksi - tai no olkoon, Suomen pelastamiseksi - kaavaillun soma-uudistuksen (sote-maakunta) maakunta-puolen tulevaisuuden ihmettelyssä työkuvioiden kautta, että olen oppinut tiekartan voivan olla muutakin kuin ne laskostetut isot paperit, joista tiirattiin kohdetta, mihin oltiin suunnistamassa työelämän alkuvuosina. Siis silloin esihistoriallisena aikana, kun ei ollut navigaattoreita. Minä en kyllä ole suostunut tähän päivään mennessä käyttämään mokomaa monotonista kartanlukijaa. Lähialueet tunnen ja kauemmaksi on omalla kulkuneuvolla harvemmin asiaa. Jos on tarvis, tarkastan reitin netin karttapalvelusta. Tähän asti on toiminut.

Niin, mutta se toinen tiekartta: Se on hienompi nimi janalle, johon laitetaan väliviivoja, haaveiltuja tapahtumia ja aikamääriä. Ainakin soma-hommissa tiekartan välietapit  eivät ole oikein osuneet kohdilleen.
Sinällään lohdullista tuo tieto, ettei suunnitelmien tarvitse osua heti nappiin nyt, kun  pitäisi ruveta miettimään oman loppuelämän tiekarttaa. Aion olla kyllä sen verran pitkäpinnaisempi kuin valtakunnan hallitus (soma-asiassaan), että asetan oman lopullisen päämääräni eli kuoleman mielelläni riittävän pitkälle tulevaisuuteen, tai taidan jättää sen asian Herran haltuun eli janan loppupään auki. Tämän hetkisen tuntuman mukaan minulla ei nimittäin ole mitään kiirettä lopulliseen päätepisteeseen.

Tiekartan alkupäässä on kaksi kiinteää pistettä: 10.8.2018, viimeinen aktiivipäivä työelämässä ja 31.1.2019 viimeinen palkkapäivä Peruspalvelukuntayhtymä Kallion virkasuhteessa eli siitä päivästä alkaa kolmas ikä. - Keskimäärin suomalaisten kolmas ikä alkaa kuulemma tilastojen mukaan noin 58-vuotiaana. Olen siis kymmenen vuotta myöhässä. - Mutta entäs sitten? No tilastojen mukaan taas neljäs ikä alkaa noin 80-vuotiaana, siispä yksi väliaika-asema siihen. Vai uskaltaisiko hinata senkin kymmenen vuotta myöhemmäksi? Silloin kuulemma riippuvuus ympäristöstä ja palveluista kasvaa. Mutta eikös yksi tavoite sote-suunnitelmissa ole juuri vanhuspalveluuiden vähentäminen? Siis neljäs ikä alkakoon vasta 90-vuotiaana.

Tuo tarkkuus riittäköön tämän hetkiseen tiekarttaani. Nyt siirryn miettimään sisältöasioita eli millä rupean täyttämään tuota kolmatta ikääni. - Palataan asiaan tuonnempana.

Heinäkuun helteillä kärvistelyä

Heinäkuun helteet ovat yllättäneet ja antaneet jo aiheen pelätä ilmastonmuutoksen todella iskeneen kyntensä meidän asuinalueillemme.
Helle on vienyt myös puhtia muorin "uuden elämän" tavoitteellisen toteuttamisen alkuun pääsemiseltä. Mutta isot muutoksethan on muutenkin otettava haltuun pienin askelin. Tai niin kuin vanha sananlaskukin toteaa: "Hiljaa tehden hyvä tulee. Ajatellen aivan kaunis." Ja sananlaskuthan ovat oikeassa, sillä ne ovat pitkään koeteltua viisautta.

Lueskelin tuossa juuri aamun Kalevaa, jossa taas vahvistettiin, että aivoterveydelle on hyväksi uni ja liikunta. Ne oletettavasti osaltaan vahvistavat aivojen "puhdistusjärjestelmää", jolla voidaan ehkäistä kuona-aineiden kerääntymistä aivoihin ja näin estää muistisairauksia (mm. Alzheimer ja amyloidit eli dementiaa aiheuttavat proteiinipalaset) ja muitakin aivosairauksia.

Muori on ollut aivan oikeilla linjoilla. Uni on onneksi aina ollut maullaan ja muori nukahtaa heti, kun pääsee vaakatasoon , toisinaan jo hieman aikaisemmin. Uneen tai unettomuuteen lienee vaikea vaikuttaa, joten sen osalta on vain oltava kiitollinen hyvistä unenlahjoistaan ja hyödynnettävä niitä täysimääräisesti.
Liikuntaharrastus onkin sitten hieman vaihdellut vuosien saatossa. Muori on hidas lähtemään kuntosaleille ja ryhmäliikuntoihin. Omemmalta jo ajan käytöllisestikin ovat tuntuneet koiranpissatuslenkit ja omakotitaloasumisen tarjoama hyötyliikunta. Nyt sitten on otettu käyttöön tekniikka todentamaan puheet liikkumisesta. Muorin ranteessakin kellon korvaa nykyään jälkikasvun lahjoittama aktiivisuusranneke, josta näkyy sekä aika että askeleet. - Tavoitteena on, että päivittäinen askelmäärä ei jäisi alle 10 000 askelta. Tähän asti tavoite on pitänyt hyvin, mutta jos lämpötila tästä vielä nousee, en lupaa mitään.

Sähköinen tiedonhallinta on ollut passiivisen nettiradion kuuntelemisen varassa. No oppiihan siinäkin ainakin etsiytymään tiedon lähteille.
Viime viikonloppu meni körttiradion tahtiin. Kun nykytekniikka mahdollistaa jopa kolehteihin osallistumisen kotisohvalta, vaarana on enenevä passivoituminen.
Tänä aamuna muori hakeutui Oulun Karjasillan seurakunnan nettijumalanpalveluksen äärelle. Tietona oli, että kesäteologina toimiva esikoinen pitää saarnan konfirmaatiojumalanpalveluksessa. Kumpaakohan mahtoi jännittää enemmän? Veikkaan, että muoria, sillä en ole ennen kuullut poikani pitämää saarnaa. Hänelle ne lienee tuttuja jo useamman kesän kesäteologin pesteistä ja opiskeluun kuuluneen seurakuntaharjoittelun kautta.
Muori on jäävi arvioimaan saarnan onnistumista, mutta kyllä se muorille kelpasi. Jumalanpalveluksen jälkeen sitten laitoin viestin esikoiselle, että olin ollut kuulolla.

Tätä "vanhaa elämää" on jäljellä enää sormin ja varpain laskettava päivien määrä eli 20 aktiivipäivää. Kyllä hirvittää!

Meeri-muorin yksilöllinen vanhuusstrategia - osa 3

Oletteko huomanneet, että digitalisaatio valtaa alaa kaikilla elämän osa-alueilla ja erityisen ajankohtainen on digi-sote?
Muorilla puskee hikeä pintaan, kun tunnistaa oman rajoittuneisuutensa erilaisten sähköisten toimintojen hallinnassa. Mitenkähän tässä jatkossa pärjää, jos ei osaakaan asioida etänä erilaisten sovellusten avulla?

Entä kuka huolehtii muorista ja kaltaisistaan kotihoidossa, kun hoitajien määrä vähenee ja hoidettavien määrä kasvaa? Onkohan tässä sijoitettava henkilökohtaiseen hoivarobottiin? Ja siru pitää saada nahan alle, jotta muistamaton muori pystytään tunnistamaan sirulukijalla ja palauttamaan paikkatieto-ohjelman avulla sijoituspaikkaansa.

Näiden asioiden haltuunottaminen on asetettava strategiseksi  tavoitteeksi. Ja tavoitteeseen pääsemiseksi on pakko perustaa projekti vai olisikohan tästä tehtävä peräti tulevien vuosien henkilökohtainen kärkihanke?

Jotta pääsee edes aloittamaan kärkihanketta on saatava toimivat nettiyhteydet, jotka eivät nikottele, kun me kaikki ikäihmiset rynnimme koneen ääreen asioidaksemme nettihoitajalla tai -lääkärillä, tarkistaaksemme reseptimme kanta-palveluista, hoitaaksemme pankkiasioinnit, lukeaksemme digilehdet tai muuten vain seurustellaksemme somessa.

Siispä tästä on lähdettävä: Alavieskaankin on saatava valokuituyhteydet!

Meeri-muorin yksilöllinen vanhuusstrategia - osa 2

Olen ollut vuosikaudet lehtikauppiaiden ihanneasiakas. Olen heltynyt tilaamaan jatkuvasti uusia ja uusia "ohittamattomia tarjouksia". Ja tilaukset maksettuani taas käynyt netissä peruuttamassa tilaukset. Siitä on tietenkin seurannut taas uusi tarjouskierros ja ... arvaatte kyllä mitä.

Myös erinäisiä terveyslehtiäkin on tullut vuosien mittaan runsaasti, joitakin olen lukenutkin, mutta monet ovat menneet kiertoon sisarille vähän käytettyinä. 

Tiedon puutteesta ei siis ole kyse, kun tästä maallisesta tomumajasta on tullut huonosti huolehdituksi. Jos vaiva on hoitunut parasetamolilla, mitäpä sillä lääkäriä vaivaamaan.

Vyötärönympärys on vuosien mittaan venynyt kuin kulunut kuminauha, mutta vaatekaupoista on löytynyt vielä vaivaan ratkaisu - yksi tai kaksi numeroa isompi koko.

Jalatkin ovat vielä kantaneet - nikotellen. Toinen polvi tosin on vaihdettu metalliseen kuusikymppislahjana. Sekin tosin vasta, kun kivut eivät antaneet nukkua.- Ja hyvä tuli.

Liikunta on vähentynyt vuosien mittaan kuin huomaamatta. Onneksi on koirapoika, joka tarvitsee päivittäisen liikunta-annoksensa, ja liikuttaa samalla muoria. Hyötyliikunta on omakotiasujalle toinen mahdollisuus. Tosin siitäkin on mahdollisuus luistaa - kotitalousvähennystä hyödyntäen.

Nyt kun mättäät ja kynnykset tuntuvat olevan koko ajan korkeampia, lienee aika lopettaa selittelyt ja yrittää pelastaa, mitä pelastettavissa on. Työterveyshuollon kutsu terveystarkastukseen (viimeiseen työaikana)  voisi olla myös kutsu uudelle tielle - tai sitten ei.

En siis lupaa mitään, mutta pidän strategisena tavoitteena huolehtia paremmin fyysisen kunnon ylläpitämisestä. Hieman enemmän liikuntaa ja hieman vähemmän herkkuja.

Vaikka tiedän enemmän kuin hyvin painonhallinnan perusteet, olen kaivanut yöpöydälle motivaattoriksi Pertti Mustajoen "Yksilöllinen painonhahallinta" -kirjan parin vuosikymmenen takaa.

Pitää yrittää muistaa monessa eri muodossa esitetty viisaus: "Helvettiin menevä tie on päällystetty hyvillä aikomuksilla." - Hyvät aikomukset eivät auta mitään, pitäisi olla puhtia ryhtyä tekoihin.

Meeri-muorin yksilöllinen vanhuusstrategia, osa 1

Nyt kun muorilla on puolen vuoden kuluttua (31.1.2019) edessä  "Lain kunnallisesta viranhaltijasta (11.4.2003/304) 34 §:n mukainen virkasuhteen päättyminen ilman irtisanomista ja irtisanomisaikaa: 
1) kun määräaika, joksi viranhaltija on otettu, on kulunut loppuun" - ajankohta, alkaa turvallinen elämänjakso olla kohta takana - ja vitsit vähissä.

Tästä eteenpäin elämää eivät enää määritäkään KVTES, kuntayhtymän talousarvio ja toimintasuunnitelma tai valvontasuunnitelma, vaan Kevan eläkkeenmaksupäivä ja ihan itse keksitty kalenteri. - Taidan olla hukassa. Olenhan saanut elää neljäkymmentä vuotta valmiiden suunnitelmien mukaan. Toki viimeiset parikymmentä vuotta joidenkin suunnitelmien laatimiseenkin osallistuen.

Tässä on aivan pakko ruveta laatimaan pala palalta yksilöllistä vanhuusstrategiaa. Muuten langat karkaavat käsistä ja elämästä tulee pelkkää sykkyrää.

Yksi aivan ensimmäisiä ja suuria strategisia ratkaisuja, joka pitäisi tehdä on loppuelämän asuinpaikasta päättäminen. Tällaiselle juuriltaan revitylle siirtotyöläiselle se on isompi pohdinnan paikka kuin sellaiselle, joka on omiensa joukossa. Paitsi paikka, myös asumismuoto olisi ratkaistava. Varsinkin, kun nykyinen koti on yhden hengen asuttavaksi reilusti liian iso omakotitalo yli hehtaarin tontteineen ja puolen hehtaarin ajettavine nurmikkoineen. - Olisiko "ikäihmiselle" sopivampi asunto rivitalo- tai peräti kerrostalokaksio?

Kun tänään, heinäkuun ensimmäisen päivän pyhäaamun rauha -tunnelmissa vaeltelin "tiluksillani" ja katselin niitä "sillä silmällä", tuntuu siltä, että ainakaan aivan lähitulevaisuudessa ei ole näkyvissä muuttoa muualle - jos se minusta on kiinni. Toisaalta, jos omasta jälkikasvusta joku ilmaisisi suurta kiinnostusta paikkaa kohtaan, voisin kaasutella tieheni nopeastikin. - Ei siis lukkoonlyötyä strategista suunnitelmaa siltä osin. Vai olisiko parempi muotoilu "joustava malli".

Muutkin strategiset suunnitelmat ovat kiinni niin monesta muustakin asiasta kuin ns. vapaasta tahdosta.
Tällä iällä suunnitelmissa on käytettävä paljon enemmän jos- kuin kun-sanaa: "Jos pysyn siinä kunnossa..." "Jos tarvittavia kiinteistöpalveluja on saatavissa..." ja monta muuta jos-lausetta.

Eivät isot suunnitelmat ole hetkessä valmiita, mutta jostakin homma on aloitettava. Olkoon tämä nyt se aloitus.