Ajan saranassa

Nyt eletään taas sitä maagista aikaa, jolloin pitäisi vetäistä kuluneen vuoden saldo rivin alle ja avata uusia puhtoisia lehtiä tulevalle vuodelle. Mielellään vielä niin, että kaikenlaisilla vippaskonsteilla pääsisi kurkistamaan tulevaisuuteen. Olisikohan muori tullut liian vanhaksi, kun tinojen valu ja peiliin kurkistelut eivät tunnu houkuttelevan vai olisiko se vain pitkän elämän mukanaan tuomaa realismia?
Maailman tilanne on niin vaikea, että kovin paljon ei tee mieli eteenpäin kurkistella, päivän annos kerrallaan riittää ja sekin mielellään jälkikäteen.
Myös muorin yksityiselämässä on sellainen vuodenvaihde, että elämä on melkoisen ennustettavaa ilman kristallipalloakin, ja muutokset uhkaavat olla elämää rajusti muuttavia, joten mieluimmin jättäisin tulevaisuuteen kurkistelun ja eläisin vain hetkessä. Ennustetaan nyt kuitenkin sen verran, että vuosi 2016 tullee olemaan muorille viimeinen vuosi palkkatyössä. Toinen melko varma asia on, että muorin pitkäaikaisen elämänkumppanin elinpäivien tiimalasi alkaa olla vähillään. Kulunut vuosi on ollut jatkuvien keuhkokuumeiden sävyttämä, ja vuodenvaihdekin ohitetaan tippaletku käsivarressa hyvin uupuneena. Kaksikymmentä Alzheimer-vuotta ovat riisuneet fyysisesti aktiivisen ja hyväkuntoisen miehen. Jäljellä on vain luovuttamaton ihmisarvo ja meille harvoille läheisille edelleen niin rakas ihminen. - Koska ennustaminen, ja varsinkin tulevaisuuden ennustaminen, on niin vaikeaa, jätetään muu tulevaisuus odottamaan toteutumistaan.

"Vuosi vanha vaipuu hautaan murheineen ja riemuineen. Oi jos vuosi alkavainen oisi Luojan siunaama."

Lääkettä yksinäisyyteen, sitä ei saa apteekista

"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot."
Näin on kokenut suuri yksinäinen, runoilija V.A. Koskenniemi.

Yksinäisyyden teema on koskettanut minua riipaisevasti puolittain asuessani laitosvanhusten kanssa. Kyllä minä tiedän, etteivät he ole "laitosvanhuksia" vaan tehostetun palveluasumisen asukkaita ja hyvinvointipalvelujen asiakkaita. Mutta yhtä kaikki he ovat sidottuja liikkumattomuuden sitein paikkaan, käytännössä suurimmaksi osaksi vuorokautta sänkyyn, ja kiireisten hoitajien hanskoin suojatuin käsin antamaan perushoitoon. Hoitajat antavat kaiken sen hoidon kyllä sitoutuneina ja empaattisina, mutta käytettävissä oleva aika on erittäin rajallinen. Ei sillä ajalla ehditä täyttää "ihmisen kaipuuta": kohdatuksi tulemista ihmisenä, yksilönä. Myös inhimillinen kosketus, ilman hanskoja, on minimissään. Eikä perusinhimillinen ihmisen ikävä toisen luo mihinkään katoa iän myötä.  Luulenpa. että päinvastoin se enenee.

Ei  tarvitse olla psykologi tajutakseen näiden ihmisten tarpeet. Huomatuksi tulemisen tarve ja sen osoittaminen erilaisin manööverein ovat lähes identtisiä  pienten lasten vastaavien kanssa. Missä ovat näiden ihmisten läheiset? Ennen päätymistään "viimeiseen välilanssiin" he ovat olleet äitiä, isiä, puolisoita, siskoja ja veljiä, ystäviä, työkavereita, rotareja tai leijonia, joitakin rooleja mainitakseni. Missä ovat nämä aktiivi-iän rinnallakulkijat nyt? Miksi niin monella laitosvanhuksella käy niin vähän vieraita? - Kyllä minä tiedän kiireet ja selitykset. Osa niistä on todellisia, suuri osa ei. Monesti on kysymys eniten tahdon asiasta. Ja mitä harvemmin käy, sitä helpompi on unohtaa ja kynnys tulla nousee ylittämättömän korkeaksi.

Vanhusten yksinäisyydestä puhutaan paljon, ja se on todellista. Kotona yksin asuva ihminen voi olla yksinäinen, mutta hänellä on ympärillään tuttu koti ja tutut esineet. Ja monet muistot, jotka säilyvät paremmin tutussa ympäristössä. Toki turvattomuus lisääntyy, kun kunto menee riittävän huonoksi.

Mutta yksilön yksinäisyys laitoksessa, kaiken hyörinän keskellä, korostuu. Mistä löytyisi niitä ihmisiä, jotka olisivat valmiita sitoutumaan yksinäisen vanhuksen luona käymiseen, ja nimenomaan tietyn vanhuksen ystäväksi? Kyllähän me päiväsaliin kokoontuneet vierailijat pyrimme huomioimaan myös muut asukkaat, mutta me olemme myös oman läheisemme "erityisiä ihmisiä" , ja sekin korostaa vieressä istujan yksinäisyyden tunnetta.

Mitä mahdollisuuksia meillä itse kullakin olisi asiaan vaikuttaa? Pistetäänpä ajatukset pyörimään. Lisäksi tarvittaisiin organisaatio, joka hoitaisi alta pois muodolliset esteet eli hoitaisi yksityisyyden suojaa rikkomatta ystävävälityksen.

Paluu yksinkertaiseen päiväjärjestykseen

Työleiri, jota kesälomaksikin kutsutaan alkaa onneksi olla loppu. Kaksi viikkoa oli oikein hyvä aika. Siinä ehti jo jyystää nurmikoita moneen kertaan, tyhjentää ja puhdistaa maakellarin, leikata perunanvarret, perata kasvimaata sekä muita istutuksia ja hamstrata marjoja pakastimeen. Muiden paheiden lisäksi olen luonteeltani myös hamsteri eli pakastimeen tahtoo kertyä vuosikertatavarana mm. marjoja. Tokihan nyt vielä pitää poimia viinimarjat, karviaiset, mustamarja-aroniat, mustikat ja puolukat. Ja sitten keittää vanhoja marjoja pakastimesta mehuiksi. Olen itse huono syömään muuta kuin tuoreita marjoja suoraan kasvupaikalta, mutta onneksi lähimmäisille kelpaavat valmiiksi poimitut ja pakastetut marjat. - Jonkun hyvinvointineuvojan mukaan yllä kuvatun kaltainen toiminta ei täytä loman tunnusmerkistöä, mutta minulle se ainakin on paras tapaa tyhjentää pää direktiiveistä ja Oivahymy-kriteereistä edes hetkeksi.

Nyt alkaakin olla jo kova kiire päästä töihin, jotta saa kannetuksi oman kortensa kekoon Suomen valtion tekemiin suuriin sitoumuksiin: Fennovoima ja Talvivaara. Niistä riittänee taas pitkäksi aikaa maksettavaa itse kullekin verovelvolliselle. Jos minulta olisivat kysyneet neuvoa, kumpaankaan en olisi vapaaehtoisesti sitotunut, mutta näin ovat nyt edustajamme senaatissa päättäneet ja pulinat pois. Onpahan hyvä selitys miksi jatkaa töissä käymistä ja iloista veronmaksamista.

Mutta vielä on kesää ja syksyä jäljellä, jolloin luonto tarjoaa yltäkylläisesti antimiaan, nautitaan niistä. Nautitaan pimenevistä ja lämpimistä illoista. Nautitaan myös arjesta, joka asettaa elämän turvallisiin uomiinsa.

Välitilinpäätöstunnelmissa - elämä on elämisen arvoista

Muori on ollut lomalla viikon, ja ajatukset sinkoilevat sinne tänne kuin haukan yllättämä tiaisparvi talvisella lintulaudalla. Eipä niille järkeville ajatuksille olisi mitään käyttöäkään, kun suurimman osan ajasta kiskoo hyvin juurtuneita rikkaruohoja kaikenlaisten hyötykasveiksi kutsuttujen vieraslajien joukosta. Tällä konstilla maailma ei ainakaan tule valmiiksi. Onneksi en ajatellutkaan olla tällä jaksolla lomalla kuin kaksi viikkoa. Sen ajan jälkeen on ehkä vielä mahdollista sopeutua rationaaliseen arkeen - toivottavasti. Ja uusia pottujakin -  kera sillin, sipulin ja tillin - ehtii syödä riittämiin. Ja kunnon aterian päälle on mukava köllähtää täyden mahan viereen päiväunille. Päiväunilta sitten taas kahvin keittoon ja herkkujäätelön syöntiin. - Tällä tavalla pystyy pitämään kiinni maanpuolustushengen mukaisesta periaatteesta, että saavutetuista linjoista ei anneta periksi. Vaa´at ja mittanauhat ovat unohtuneet tavararöykkiöitten alle, ja mitäpä niillä olisi käyttöä niin kauan kuin huushollista löytyvät yhdetkään jalkaan sopivat verkkarit. Ainoa normaaliin päiväjärjestykseen kuuluva asia lomalla on päivittäinen riiuureissu Ylivieskan terveyskeskukseen.

Olin tietoisesti päättänyt olla suunnittelematta mitään loman varalle, onneksi. Viime vuosina on niin monesti joutunut toteamaan, että suunnitelmiin voi joutua tekemään muutoksia. Loma alkoikin taas mieheni sängyn vierellä istuen ja ihmettä odotellen. Keuhkokuume oli iskenyt parin oireettoman kuukauden jälkeen täydellä voimalla, ja kun samana päivänä oli jouduttu vielä antamaan kahteen otteeseen epilepsialääkitys, oli elämäni mies täysin tavoittamattomissa. Unta riitti yhteen menoon lähes vuorokauden. Yritin puoleen yöhön asti herätellä kaikin käytettävissä olevin keinoin, mutta turhaan. Jouduin toteamaan, että pusutkin ovat ilmeisesti väljähtäneet, tai sitten en ole todellinen rinsessa, sillä minua onnisti heikommin kuin prinssiä, kun hän herätteli prinsessa Ruususen satavuotisesta unesta. - Eikä mielialaa kohottanut osastolääkärin kysymys:"Joko olet valmis luopumaan?" Vastaukseni oli kielteinen. Onneksi lääkäri ymmärsi kantani, ja mieheni sai lääkityksen. Toipuminen oli vielä tälläkin kertaa nopeaa ja kuuden vuodepäivän jälkeen hän taas istuskeli entisessä kunnossa. - Tehkää hyvät ihmiset hoitotahtonne tiettäväksi läheisillenne, etteivät he joudu tilanteeseen, jollaisessa minä nyt olen. Lääkärit tivaavat minulta, miten mieheni haluaisi tällaisessa tilanteessa meneteltävän. Mutta kun minä en tiedä. Yritin hoitoasiasta ja hautapaikasta keskustella aikanaan, mutta mieheni mukaan niistä ehtii kyllä puhua myöhemminkin. Sitä myöhempää mahdollisuutta ei enää ole. Ja minä en kykene päättämään rakkaan ihmisen elinpäivien määrästä. Eläinlääkärikielellä sellaisen päätöksen tekeminen tarkoittaisi lopetuspäätöstä, ja siihen minusta ei ole.

Kaikesta huolimatta loma on antoisaakin: Onni on joutilas istuskeluhetki talon rappusilla, jolloin voi vain nauttia olemassaolosta. Onnea on elämä ilman aikatauluja (tai ainakin lähes ilman). Onnea on seurata karvaisten kavereiden touhuja. On ihan hyvä välillä summailla vähän elämääkin. Ja miettiä miten käyttää sen enimmilläänkin vajaan kolmasosan jäljellä olevasta ajasta. Ja onnea on varsinkin se, että vielä tälläkin kertaa on mahdollisuus palata töihin - jo viikon kuluttua!

Vailla varhaiskasvatusta

Tänä päivänä muorille selvisi taas yksi suuri periaatteellinen asia. Muori on kokenut monesti tulleensa väärinymmärretyksi. Kanssaihmiset eivät näe muorin lempeää ja herkkää luonnetta, vaan monesti väittävät vikuriksi ja omapäiseksi, jotkut jopa pahansisuiseksi. Luulen kyllä, että niillä lähimmäisillä on hieman väärä katsantokanta, mutta jos noissa väitteissä on hiukankaan perää, niin siitä saavat kyllä ottaa vastuun 1950-luvun pääministerit: Kekkonen, Tuomioja Törngren ja V.J. Sukselainen ja ketä niitä olikaan. Ne eivät olleet silloin vielä keksineet lainkaan varhaiskasvatusta. Tänään nimittäin olivat varhaiskasvatuksen asiantuntijat hyvin huolissaan varhaiskasvatuksen tilasta, kun Sipilän hallitus aikoo leikata mm. ko. toimialasta.

Muorilta on jäänyt henkisen puolen varhaiskasvatus kokonaan saamatta. Aapiskirjaa tavailtiin jonkun isomman kakaran opastuksella, ja tapella nujakoitiin naapurin pojanjukuroitten kanssa, pojat kun ovat kautta ihmiskunnan historian olleet varsinaisia kiusankappaleita. Fyysinen varhaiskasvatus tapahtui lammaskarsinassa, mihin äiti nosti meidät hurvattomat pois lehmien jaloista navetoinnin ajaksi. Me oltiin asutustilallisia, ns uudisasukkaita, eikä meillä ollut mummoja tai vaareja huolehtimassa. Isäkin saattoi olla kaksikin kuukautta yhteen menoon savotoilla. No, se on sanottava, että tuo höystöisessä ympäristössä kasvattaminen kyllä kantoi hyvää tulosta. Muorissakin on niin pituutta kuin leveyttäkin enemmän kuin nykyiset standardit sallisivat.

Mutta tuohon varhaiskasvatuksen puutteeseen. Kovapäisenä muori vietti koulujen penkeillä alkuun päästyään 21 vuotta. Siinä ehti moni opettaja yrittää takoa oppia ja sivistystä kalloon, mutta jos noita pahantahtoisia lähimmäisiä haluaa uskoa, lopputulema ei kehuja ansaitse. - Mutta syy on valtion ja varhaiskasvatuksen puutteen.

Arjen enkeleitä ja puutarhatonttuja

"Nyt ihmettelen tässä, Sä kuinka elämässä lastasi talutat." 

Herättäjuhlien inspiroimana tulivat mieleen Siionin virren sanat, kun jälleen kerran ihmettelen, mistä tulevat ne ihanat lähimmäiset, jotka itsestään numeroa tekemättä auttavat tällaista hidassaattoista yksineläjää arjen askareissa. Niiden täytyy olla arjen enkeleitä ja puutarhatonttuja, jotka lähetetään paikalle silloin, kun omat eväät ovat vähissä.

Puuliiterin oven rikkoutunut sarana oli vaihdettu ja ovi, joka oli repsottanut pitkään auki, suostui nätisti sulkeutumaan. Tai alin porraslauta, joka oli ollut irti pidempään, oli yllättäen ruuvattu siististi kiinni. Epäilen, että kyseessä on toinen niistä enkeleistä, jotka ulkoiluttavat koirat pitkien työpäivieni aikana.

Ja yllätykset jatkuvat: Kesken jäänyt nurmikon leikkuu oli saatettu loppuun. Ja toisella kertaa koko nurmikko oli ajettu. Ja vielä hurjempi oli yllätys, minkä koin rikkaruohoja kukoistavalla kasvimaallani. Siellä oli ilmeisesti vieraillut ihka elävä puutarhatonttu, koska maalla ei ole sen paremmin keraamisia kuin kivisiäkään tonttuja. Huonosti itäneet hyötykasvit oli joku hellin käsin perannut esiin. Homma, joka minulle oli ollut ylivoimainen (laiskuuden ja ajanpuutteen vuoksi), oli kaikessa hiljaisuudessa hoidettu. Minulle oli jäänyt vain käytävien raivaaminen.

Jos nuo teot eivät ole osoitus lähimmäisenrakkaudesta, niin mikä sitten?

Täällä syrjässä on säilynyt yhteisöllisyyttä, joka on jo monessa paikassa kadonnutta kansanperinnettä.   

Kesää kaikilla aisteilla

Mustarastas päätti antaa minulle yksityiskonsertin viime yönä. Ikkuna oli unohtunut auki, ja johonkin aikaan aamuyöstä alkoi korvia hivelevä sooloesitys. Jos aika olisi ollut toinen, olisin nauttinut täysimääräisesti, mutta kun aamulla odotti aikainen herätys, konserttinautinto hieman kärsi. Näin arjen kahlitsema olen.

Rajoittuneisuuteni olen huomannut myös siinä, että lähes pelkästään rikkaruohoja työntävä kasvimaa ärsyttää, vaikka pellon pientareet työntävät viljelemättä runsaasti hortaa (= villiä kasviperäistä syötävää). Taidanpa siirtyä puhtaasti hortoilun pariin. Jo yhdellä silmäyksellä näkyy ainakin rehevää nokkosta, runsaita voikukkakasvustoja, vuohenputkia, maitohorsmaa, suolaheinää, koivunlehtiä ja kuusenkerkkiä. Väittävätpä tuon kasvimaan pääkasvin, vesiheinänkin kelpaavan syötäväksi. Niin pitkälle on viljelytalous jo edennyt, että näin pienimuotoisesti asiaa harrastava voisi aivan hyvin siirtyä kehityksessä taaksepäin ja keräilytalouteen. Ja tällä kertaa en tarkoita sitä tavaran keräämistä, johon on tullut itsekin kiitettävästi syyllistyttyä.

Kun omat kukkapenkit ovat enempi vaisun oloisia, olen ihastellut Luojan kukkaviljelmiä. Puron varren rentukoiden kuihduttua, ovat metsäkurjenpolven monen sinisen-violetin-punaiset kukat yhdessä runsaitten koiranputkien kerrannaisarjaisten kukintojen  kanssa todella kauniita, samalla vahvoja ja herkkiä. Pitää vain sinnikkäästi unohtaa, että nekin pitäisi kiireellä kitkeä pois.

Olen minä yrittänyt nurmikoitakin leikata, mutta siitä tuli savisella pellolla kuviouintia vesilampareita kierrellessä. Nyt nurmikko on taiteellisesti toisaalla lyhyeksi parturoitua ja toisaalla täysin ajamatonta. Päältäajettava ruohonleikkuri ja kuski olivat savivellin peitossa, kun muutaman kerran pyörät vetivät tyhjää savikoloissa.

Jonkun mielestä pihani on hoitamaton, mutta se on näkökulmakysymys. Itse olen päättänyt, että se on luonnonmukainen. Mikä oikeus minulla on tuomita kasveja hyviksiin ja pahiksiin. Annetaan kaikkien kukkien kukkia!

Tänään alkoi syksyn odotus ja muorin bloggaajan ura.

Jaa miksipäs syksyn odotus? No tietenkin siksi, että tästä eteenpäin päivät lyhenevät. Eiliseen asti odotin kesää, mutta nyt annoin periksi ja aloin odottaa syksyä. Luulen, että tässä odotuksessa on pienempi riski pettyä.

Lomaviikko meni poutaa odotellessa ja punaista heraa keitellessä. Ainoa lomasuunnitelma jäi toteuttamatta. Aioin nimittäin perata kasvimaan, mutta kesken jäi. Rikkaruohot kukoistavat, muu kasvusto oli kovin kituliasta. Peruna tosin pärjäilee vesiheinälle. Tänään hain puutarhurilta kesäkurpitsan taimet, jotka olivatkin lajinsa viimeiset tarjolla olleet.