Sekalaisia mietteitä Suomen 101. syntymäpäivänä

Muori oli taas erehtynyt lupautumaan itsenäisyyspäivän puhujaksi Alavieskan kunnan ja seurakunnan yhteiseen itsenäisyyspäiväjuhlaan.
Laitetaanpas se tarjolle tännekin:

Itsenäisyyspäivänä 2018

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat kotirintaman vastuunkantajat, hyvä itsenäisyyspäivän juhlaväki

Tämä itsenäisyyspäivä, Suomen 101. juhlapäivä itsenäisenä valtiona ja kansakuntana, alkoi minun osaltani samoissa tunnelmissa kuin monen vuosikymmenen ajan aiemminkin; se tunne on ehdottomasti kiitollisuus.

Joka ikinen kerta, kun nostan itsenäisyyspäivän aamuna siniristilipun salkoon, tunnen kiitollisuutta. Hetki on myös harras ja juhlallinen. Niin tänäkin aamuna.

Suurin kiitos Hänelle, jonka rakkauden ja armon varassa tämänkin päivän olemme saaneet aloittaa.

Mutta tänä itsenäisyyspäivänäkin tunnen kiitollisuutta myös heitä kohtaan, jotka antoivat kalleimman uhrin, oman henkensä, itsenäisyytemme puolesta.

Kiitollisuutta heille, rintamaveteraaneille, jotka taistelivat epäinhimillisissä olosuhteissa, ja joista monet saivat elämän mittaiset vammat fyysisesti ja henkisesti.

Kiitollisuutta myös heille, jotka kotirintamalla uurastivat pitääkseen arjen pyörät pyörimässä ja jotka kantoivat huolta rintamilla taistelevista. Myös lapset kantoivat sodan taakkaa, ja heistä erityisen isoa taakkaa sotaorvot.

Unohtamatta myöskään heitä, jotka itseään säästämättä maksoivat sotakorvaukset, jälleenrakensivat maan ja hyvinvoinnin, josta olemme saaneet nauttia vuosikymmenten ajan. Vielä tänäänkin, kaikkine epäkohtineenkin, yhteiskuntamme on pääosin hyvinvointiyhteiskunta.

Viime aikoina, itsenäisyyspäivän juhlatunnelmassakin, on alkanut kuitenkin enenevässä määrin painaa huoli maailmanpolitiikan ja omankin maamme tilanteen kehityksestä. Sodat ovat kaukana historiassa ja meillä ovat vallassa sukupolvet, jotka ovat saaneet elää rauhan ja hyvinvoinnin aikaa. Historian opetukset eivät ole niille kuuluvassa arvossa.

Oikea isänmaallisuus on positiivinen ajattelutapa; se on nöyrää kiitollisuutta ja tervettä ylpeyttäkin omasta maasta, mutta se ei poisulje muita ja heidän oikeuksiaan. Ns. nationalismi on taas pahimmillaan kansalliskiihkoa, jonka kannattajat hyväksyvät vain itsensä kaltaiset ja haluavat sulkea muut ulkopuolelle, jopa väkivallalla. Valitettavasti nationalismi on ollut nouseva suuntaus Euroopassakin. Ja nationalismin jäljet historiassa pelottavat.

Tänä vuonna, 11. marraskuuta, on kulunut tasan sata vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisestä. Se oli pitkä (vv. 1914 – 1918) ja raskaat tappiot kaikille osapuolille aiheuttanut sota. Sodassa kuoli kaikkiaan yli 16 miljoonaa ihmistä. Sen päätteeksi tehdyn Versailles’n rauhan on sanottu pitäneen sisällään jo siemenen toiseen maailmansotaan.

Myös nuorta itsenäistä Suomea repineestä ja kansakuntaamme jakaneesta kansalaissodasta on tänä vuonna kulunut sata vuotta. Kansalaissodassa kuoli noin 36.000 henkilöä.

Veljessodan jättämät haavat arpeutuvat vielä hitaammin kuin valtioiden välisten sotien haavat.

Kansakunnan eheyttämistyön merkittävänä hahmona kannattaa mainita Kalajokilaaksosta, Nivalasta, lähtöisin ollut senaattori Kyösti Kallio, jonka puhetta Nivalan kirkossa 5.5.1918, sodan julmuuksien vielä jatkuessa, voidaan pitää kansallisen eheyttämisen ensimmäisenä merkkinä, ns. sovintopuheena. Myöhemmin Suomen neljänneksi presidentiksi noussut Kallio lausui kuuluisat sanat: “Meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä.”

Tällaisen Suomen toivon maamme olevan tänään ja tulevaisuudessakin. Suomen tasavalta, jossa kansalaiset tuntevat olevansa yhteiskunnan tasavertaisia jäseniä ja jonka menestyksen eteen he haluavat työskennellä ja sitä tarvittaessa jopa aseellisesti puolustaa.

Toisen maailmansodan taistelujen päättymisestä on tänä vuonna kulunut 73 vuotta. - Toisessa maailmansodassa kokonaisuhrimäärä oli valtavat 62 miljoonaa. - Suomen osalta sota päättyi Lapin sotaan ja saksalaisten karkottamiseen Suomen maaperältä 27.4.1945. Kyseistä päivää vietetään nykyään kansallisena veteraanipäivänä.

Arvoisa juhlaväki!

Uskon, että me itsenäisyyspäivän juhliin kokoontuneet jaamme yhteisen toiveen siitä, ettei sodan todellisuus meitä kansakuntana enää koskaan kohtaisi. Koemme voimatonta murhetta siitä, että niin monessa maailman maassa tälläkin hetkellä käydään julmaa sotaa.

Sota on aina suuri menetys ihmisyydelle. Se on kansakunnan murhenäytelmä, mutta se on myös perheiden ja yksilöiden murhenäytelmä. Kun valtiot ja päättäjät epäonnistuvat diplomatiassa ja rauhan säilyttämisessä, seuraukset jäävät kansalaisten kannettavaksi. Rintamalinjan molemmin puolin on inhimillisiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet valtapelin nappuloiksi.

Kuluneet sodan jälkeiset vuodet ovat antaneet perspektiiviä sotaan. Vaihtelevien vuosien jälkeen sodissa mukana olleiden kunnia on palautettu. Veteraanit ja lotat ovat jo vuosikymmenten ajan uskaltaneet tulla esiin.

Tänä päivänä veteraanien rivit alkavat olla harvat, vuoden 2018 alussa rintamaveteraaneja oli elossa noin 14.000 ja keski-ikä on tällä hetkellä noin 93 vuotta.

Nyt alkaa olla meidän, itse sotaa kokemattomien aikuissukupolvien tehtävänä panna täytäntöön veteraanien testamentti ja siirtää veteraanien perintö eteenpäin nuoremmille sukupolville. Rauhantyö ja sotien estäminen ovat kansainvälisen politiikan ykköshaasteita.

Rauhan aikana on ehtinyt jo syntyä sukupolvia, joille sota on hyvin etäinen asia. Heille tietokoneen taistelupelit ovat todellisempia kuin omat talvi- ja jatkosotamme. Huoli muistojen himmenemisestä on aiheellinen. Huoli siitä, että sodan antamat opetukset menevät hukkaan, on todellista.

Pelkään, että filosofi George Santayanan tunnettu lause: ”Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä”, voi hyvinkin olla oikeassa.

Hyvin harva veteraani aikoinaan lähti rintamalle taisteluintoa uhkuen. He lähtivät, koska se oli velvollisuus isänmaata kohtaan, se oli todellista isänmaallisuutta pakon edessä. Ei sodassa oltu luomassa sankaritarinoita, siellä oltiin inhimillisinä pelkäävinä ihmisinä, mutta kuitenkin valmiina puolustamaan itsenäisyyttä ja suomalaisille tärkeitä arvoja.

Hyvä juhlaväki!

Voimme myös perustellusti kysyä, vieläkö tänään ovat päteviä ja tarpeellisia arvot, joiden puolesta veteraanit taistelivat. Mitä meille merkitsevät isiemme usko, koti, isänmaa ja yhteiskunnallinen tasa-arvo? Kestävätkö ja pysyvätkö nämä arvot aikojen saatossa?

Usko on asia, josta nykysuomalainen on arka puhumaan. Valtaosalle meistä se kuitenkin on perusta, jonka varaan elämämme rakennamme. Hyvinä päivinä on helppo uskoa omaan voimaan ja kykyyn hallita elämää, mutta vaikeuksien kohdatessa tulee tarve turvautua omaa voimaa vahvempaan turvaan. Jostakin kumpuaa rukous, joskus vain huokauksina, ja kädet hapuilevat ristiin. - Onneksi meille on opetettu rukous. Monille se rukous on äidin opettama iltarukous tai Isä Meidän. Eikö meidänkin tehtävämme vanhempina ja isovanhempina ole opettaa luottamus Jumalaan ja rukous edelleen lapsillemme? Opettaa yhteys, joka toimii silloinkin, kun kännykässä ei ole kenttää ja internetyhteys ei toimi.

Koti on epäilemättä meille useimmille tärkeä, vaikka kodin merkityskin tuntuu vuosien saatossa muuttuneen. Ainakin elämän ruuhkavuosina se tuntuu monesti olevan vain jonkinlainen huoltoasema, jossa käydään tankkaamassa ja saamassa täyshuolto. Lasten lisääntynyt pahoinvointi kertoo siitä, että tämä malli ei ole kestävä. Elintasokilpailu ja yhteiskunnan kovat arvot ovat vieneet vanhempien voimat. Perhe-elämä on yksityistynyt ja asutaan monesti kaukana isovanhemmista ja suvusta. Turvaverkot ovat lapsille harvat. Asutuskeskuksista puuttuu myös vanhastaan kyläasumiseen liittynyt yhteisöllisyys, jossa kannetaan huolta myös naapurista. Isovanhempien ja lastenlasten välinen suhde on kummallekin osapuolelle antava, ja sitä kannattaa vaalia matkojenkin päästä.

Isänmaa oli aikanaan minulle, kansakoulun alaluokkalaiselle, värisyttävän juhlallinen asia.

Isänmaa, mitä se merkitsee tänään, kun ihmisten asunto voi vaihtua monesti elämän aikana, Alavieskasta Alaskaan ja Kolarista Koreaan ja – takaisin? Isänmaan arvo on kuitenin itseisarvo, sitä tuskin tarvitsee perustella, edes rajattoman maailman ja globalisaation aikana. Näin tuleekin olla.

Mutta vaatiiko isänmaan rakkaus ja etu sitä, että olemme valmiit sulkemaan rajat ja kieltämään turvapaikan sellaisilta, joiden on sodan ja vainon vuoksi paettava omasta isänmaastaan? Se on tämän päivän isoja kysymyksiä.

Kansalaisten välinen yhteiskunnallinen tasa-arvo on ollut suomalaisen yhteiskunnan kantava piirre. Viime aikoina on valitettavasti alkanut näkyä merkittävää eriytymistä kansalaisten välillä: meillä on erittäin hyvin toimeentulevia, hyvin toimeentulevia, mutta myös enenevässä määrin heitä, jotka näyttävät putoavan hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle. Tämä on iso haaste päättäjille, mutta myös jokaiselle meistä. Jokainen voi olla rinnallakulkija ja kantaa huolta lähimmäisestään.

Vaikka tuntuu, että paljon on ulkoisesti sodan jälkeen muuttunut, elämän perusarvot ovat edelleen se henkinen ruisleipä, jonka varassa me arkeamme elämme.

Yhteiskunta ja rakenteet muuttuvat. Omalla vahvalla arvopohjalla me kestämme muutokset. Meidän on vain muistettava, että pyrimme pitämään kaikki mukana. Pieni kansakunta ei kestä kovin monen kerroksen väkeä. Ihmisten eriarvoistuminen on uhka kansakunnan yhtenäisyydelle.

Arvoisat veteraanisukupolven edustajat!

Uskallan väittää, että myös meille nuoremmille ”Kallis on maa”, samoin kuin henkinen perintö, jonka olette meille antaneet.

Kiitos perinnöstänne, pyrimme sen säilyttämään ja puolestamme siirtämään tuleville sukupolville.

Hyvää syntymäpäivää Suomi! Olkoon edessäsi valoisa tulevaisuus!