Tämän kirjoituksen piti olla tämän päivän Alavieska -lehdessä, mutta kun jäi lähettämättä, laitanpa tähän, jos saisi muutaman lukijan "vähän käytetylle" hartauskirjoitukselle. Se oli ihan seurakunnan pyytämä:
Missä on turvamme
Veteraanin kiitoslaulun sanat ovat ajankohtaiset tänään kansallisena veteraanipäivänä, mutta ne sopivat hyvin myös ensi sunnuntain, Hyvän paimenen sunnuntain, sanomaan:
”Katseella kosketa Herra.
silloin kun vaikeaa on.
Armosi aamuin ja illoin
meille on korvaamaton.
Kuljemme polkua hiljaa,
alhoissa varjoisan maan.
Ylhäällä Luojamme luona,
kasvosi nähdä mä saan.
Laulakaa, taasen kunniaa Herran,
katsokaa, kuinka kaunis on maa.
Kiittäkää, Herra hoivaten kantaa
silloinkin, kun kellot kumahtaa.”
silloin kun vaikeaa on.
Armosi aamuin ja illoin
meille on korvaamaton.
Kuljemme polkua hiljaa,
alhoissa varjoisan maan.
Ylhäällä Luojamme luona,
kasvosi nähdä mä saan.
Laulakaa, taasen kunniaa Herran,
katsokaa, kuinka kaunis on maa.
Kiittäkää, Herra hoivaten kantaa
silloinkin, kun kellot kumahtaa.”
Kun meillä on vaikeaa, me muistamme paremmin, missä on turvamme. Usko on asia, josta nykysuomalainen on arka puhumaan. Valtaosalle meistä se kuitenkin on perusta, jonka varaan elämäämme rakennamme. Hyvinä päivinä on helppo uskoa omaan voimaan ja kykyyn hallita elämää, mutta vaikeuksia kohdatessamme, tulee tarve turvautua omaa voimaamme vahvempaan turvaan. Jostakin kumpuaa rukous hapuilevana ja kädet hakeutuvat ristiin. Onneksi rukous on meille opetettu. Monille jo varhaisessa lapsuudessa, iltarukouksen muodossa. Toivottavasti me vanhemmat ja isovanhemmat muistamme opettaa tämän kännykkä- ja internetyhteyksiä tärkeämmän ja luotettavamman yhteyden olemassaolon myös lapsillemme.
Sodan vuosina usko oli elinehto. Jumala oli konkreettisesti linna ja vahva turva, ainoa todellinen turva oloissa, joissa tulevaisuus oli aina epävarma, seuraava askel kohtalo. Kuinka monesti on saanut kuulla raavaan, sodan kokeneen miehen toteavan: ”silloin minä rukoilin…” Moni rukoili hengissä pysymisen puolesta, läheisten puolesta, rauhan puolesta niin sodan melskeissä kuin kotirintaman arkisessa työssä.
Tänään, 72 vuotta viimeisimmän sotamme päättymisen jälkeen, veteraanit, joita keskuudessamme on enää vain 17 000, ovat omalla polullaan vaiheessa, jolloin apu on tarpeen. Kun ikää on reilusti yli 90 vuotta, on ihmisten antama apu ja hoiva monille hyvinkin tarpeen. Mutta pitkän elämän koulimina veteraanit tietävät myös, että ihmisen apu kantaa hetken, Jumalan hoiva ja armo ikuisesti.
Vaikka maamme on saanut elää pitkän rauhan ajan, emme me ole sivullisia maailman katastrofeissa. Väkivallan tekoja tapahtuu aina vain lähempänä, pakolaiset kertovat konkreettisesti sodan julmista seurauksista ja tiedotusvälineet tuovat maantieteellisesti kaukanakin olevan hädän eteemme.
Missä on nyt turvamme?
Ensi sunnuntain evankeliumitekstissä Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti: minä olen lampaiden portti. Ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat kaikki olleet varkaita ja rosvoja, eivätkä lampaat ole kuunnelleet heitä. Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.”
Ensi sunnuntain evankeliumitekstissä Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti: minä olen lampaiden portti. Ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat kaikki olleet varkaita ja rosvoja, eivätkä lampaat ole kuunnelleet heitä. Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.”
Tappamista ja tuhoamista me näemme ympärillämme. Onko meillä muuta vaihtoehtoa kuin luottaa Jeesuksen lupaukseen? Muut vaihtoehdot ovat kestämättömiä.
