Elämäni ykkösmiehelle - isälleni
Huomenna nostan lipun salkoon erityisellä hartaudella. Onhan silloin kaikkien isien päivä.
Mutta tänä isäinpäivänä muistelen erityisellä lämmöllä yhtä tiettyä miestä, omaa isääni.
Isäni Kaukon syntymästä tulee 15.11.2018 kuluneeksi sata vuotta. Kuolemastakin tulee jouluaattona jo 31 vuotta.
Isäni ei ollut kansakunnan merkkihenkilöitä.
Tai itse asiassa kyllähän hän oli juuri sitä; hän oli niitä tuntemattomia sotilaita, jotka taistelivat itsenäisyyden säilymisen puolesta. Hän haavoittui Kokkosalmen .- Kiestingin välimaastossa 5.8.1941 vain 22- vuotiaana. Hänen rintamasotansa ei ollut pitkä, mutta sodan fyysisiä (henkisten lisäksi) seuraamuksia hän kantoi hamaan hautaan asti.
Hän oli myös osaltaan sitkeä maan jälleenrakentaja ja nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan perustajia.
Yksitoistalapsisen mökkiläisperheen esikoispoikana hänellä oli mahdollisuus vain supistettuun kansakouluopetukseen. Leipää oli lähdettävä hakemaan metsätöistä, uitoista ja tervanpoltosta. Sodan jälkeen isä sai kylmän asutustilan 60 kilometrin päässä Kolarin kirkonkylästä sijaitsevalta asutusalueelta. Sinne rakennettiin rintamamiestila ja raivattiin muutama hehtaari peltoa. Pienviljely ei antanut riittävää elantoa, vaan puoliso hoiti lehmät ja lapset ja isä haki leivänlisää savotoilta, joilla saattoi kulua parikin kuukautta kerrallaan.
Isän elämänlanka, joka oli ollut katketa jo veli venäläisen terveisiin ja haavoittumista seuranneeseen yleismyrkytykseen, joutui koetuksille taas alle viisikymppisenä, kun ankarat sydäninfarktit iskivät ja johtivat täydelliseen työkyvyttömyyteen. Isä kuitenkin selvisi vielä kerran ja toipuikin kohtuullisesti. Sittemmin herra Parkinson tuli matkakumppaniksi monine oireineen. Väsynyt sydän sammui kotona joulusaunassa jouluaattona 1987. Hänen kohdallaan alkoi joulu ainainen. Saimme olla kaikki hänen läheisensä - puoliso, kolme tytärtä puolisoineen ja kolme tyttärien poikaa - saattamassa isän iäisyysmatkalle.
"Tavanomainen hänen ikäluokkansa miehen elämäntaival", kuulen jonkun sanovan. Kyllä, sekin pitää paikkansa.
Mutta isän merkitys minulle, hänen esikoistyttärelleen, oli erityinen: Ei isä ollut yli-ihminen, hänelläkin oli omat heikkoutensa. Minun näkökulmastani isässä oli erityistä se, että häntä voi pitää oman aikansa naisasiamiehenä. Hän ei haikaillut sitä, ettei hänellä ollut poikia. Päinvastoin hän vaikutti olevan ylpeä tyttäristään. Hän tuki niukoissa taloudellisissa oloissa pyrkimystämme päästä koulutielle. Se ei ollut 60-luvulla itsestäänselvyys. Hänen suhtautumisensa tyttöihin kasvatti myös itsetuntoa.
Isän ansiosta - tai jonkun mielestä hänen vuokseen - minusta kasvoi nainen, jonka yli ei ole kävelty niin, ettei sitä yrittäneen kantapäihin olisi jäänyt vähintäänkin hampaanjäljet.
Kiitos isä! Sinä muistit pyyntösi, jonka kerroit huokkaiseesi Luojan puoleen silloin, kun oli epäselvää selviätkö hengissä yleismyrkytyksestä (vuonna 1941): " Jos jään henkiin ja minulla joskus on perhe ja lapsia, toivon, ettei minulla olisi yhtään poikaa, jottei heidän tarvitsisi käydä minun polkujani." - Toiveesi toteutui kokonaisuudessaan.
Hyvää isänpäivää kaikille isille!
