Välitilinpäätöstunnelmissa - elämä on elämisen arvoista

Muori on ollut lomalla viikon, ja ajatukset sinkoilevat sinne tänne kuin haukan yllättämä tiaisparvi talvisella lintulaudalla. Eipä niille järkeville ajatuksille olisi mitään käyttöäkään, kun suurimman osan ajasta kiskoo hyvin juurtuneita rikkaruohoja kaikenlaisten hyötykasveiksi kutsuttujen vieraslajien joukosta. Tällä konstilla maailma ei ainakaan tule valmiiksi. Onneksi en ajatellutkaan olla tällä jaksolla lomalla kuin kaksi viikkoa. Sen ajan jälkeen on ehkä vielä mahdollista sopeutua rationaaliseen arkeen - toivottavasti. Ja uusia pottujakin -  kera sillin, sipulin ja tillin - ehtii syödä riittämiin. Ja kunnon aterian päälle on mukava köllähtää täyden mahan viereen päiväunille. Päiväunilta sitten taas kahvin keittoon ja herkkujäätelön syöntiin. - Tällä tavalla pystyy pitämään kiinni maanpuolustushengen mukaisesta periaatteesta, että saavutetuista linjoista ei anneta periksi. Vaa´at ja mittanauhat ovat unohtuneet tavararöykkiöitten alle, ja mitäpä niillä olisi käyttöä niin kauan kuin huushollista löytyvät yhdetkään jalkaan sopivat verkkarit. Ainoa normaaliin päiväjärjestykseen kuuluva asia lomalla on päivittäinen riiuureissu Ylivieskan terveyskeskukseen.

Olin tietoisesti päättänyt olla suunnittelematta mitään loman varalle, onneksi. Viime vuosina on niin monesti joutunut toteamaan, että suunnitelmiin voi joutua tekemään muutoksia. Loma alkoikin taas mieheni sängyn vierellä istuen ja ihmettä odotellen. Keuhkokuume oli iskenyt parin oireettoman kuukauden jälkeen täydellä voimalla, ja kun samana päivänä oli jouduttu vielä antamaan kahteen otteeseen epilepsialääkitys, oli elämäni mies täysin tavoittamattomissa. Unta riitti yhteen menoon lähes vuorokauden. Yritin puoleen yöhön asti herätellä kaikin käytettävissä olevin keinoin, mutta turhaan. Jouduin toteamaan, että pusutkin ovat ilmeisesti väljähtäneet, tai sitten en ole todellinen rinsessa, sillä minua onnisti heikommin kuin prinssiä, kun hän herätteli prinsessa Ruususen satavuotisesta unesta. - Eikä mielialaa kohottanut osastolääkärin kysymys:"Joko olet valmis luopumaan?" Vastaukseni oli kielteinen. Onneksi lääkäri ymmärsi kantani, ja mieheni sai lääkityksen. Toipuminen oli vielä tälläkin kertaa nopeaa ja kuuden vuodepäivän jälkeen hän taas istuskeli entisessä kunnossa. - Tehkää hyvät ihmiset hoitotahtonne tiettäväksi läheisillenne, etteivät he joudu tilanteeseen, jollaisessa minä nyt olen. Lääkärit tivaavat minulta, miten mieheni haluaisi tällaisessa tilanteessa meneteltävän. Mutta kun minä en tiedä. Yritin hoitoasiasta ja hautapaikasta keskustella aikanaan, mutta mieheni mukaan niistä ehtii kyllä puhua myöhemminkin. Sitä myöhempää mahdollisuutta ei enää ole. Ja minä en kykene päättämään rakkaan ihmisen elinpäivien määrästä. Eläinlääkärikielellä sellaisen päätöksen tekeminen tarkoittaisi lopetuspäätöstä, ja siihen minusta ei ole.

Kaikesta huolimatta loma on antoisaakin: Onni on joutilas istuskeluhetki talon rappusilla, jolloin voi vain nauttia olemassaolosta. Onnea on elämä ilman aikatauluja (tai ainakin lähes ilman). Onnea on seurata karvaisten kavereiden touhuja. On ihan hyvä välillä summailla vähän elämääkin. Ja miettiä miten käyttää sen enimmilläänkin vajaan kolmasosan jäljellä olevasta ajasta. Ja onnea on varsinkin se, että vielä tälläkin kertaa on mahdollisuus palata töihin - jo viikon kuluttua!

Vailla varhaiskasvatusta

Tänä päivänä muorille selvisi taas yksi suuri periaatteellinen asia. Muori on kokenut monesti tulleensa väärinymmärretyksi. Kanssaihmiset eivät näe muorin lempeää ja herkkää luonnetta, vaan monesti väittävät vikuriksi ja omapäiseksi, jotkut jopa pahansisuiseksi. Luulen kyllä, että niillä lähimmäisillä on hieman väärä katsantokanta, mutta jos noissa väitteissä on hiukankaan perää, niin siitä saavat kyllä ottaa vastuun 1950-luvun pääministerit: Kekkonen, Tuomioja Törngren ja V.J. Sukselainen ja ketä niitä olikaan. Ne eivät olleet silloin vielä keksineet lainkaan varhaiskasvatusta. Tänään nimittäin olivat varhaiskasvatuksen asiantuntijat hyvin huolissaan varhaiskasvatuksen tilasta, kun Sipilän hallitus aikoo leikata mm. ko. toimialasta.

Muorilta on jäänyt henkisen puolen varhaiskasvatus kokonaan saamatta. Aapiskirjaa tavailtiin jonkun isomman kakaran opastuksella, ja tapella nujakoitiin naapurin pojanjukuroitten kanssa, pojat kun ovat kautta ihmiskunnan historian olleet varsinaisia kiusankappaleita. Fyysinen varhaiskasvatus tapahtui lammaskarsinassa, mihin äiti nosti meidät hurvattomat pois lehmien jaloista navetoinnin ajaksi. Me oltiin asutustilallisia, ns uudisasukkaita, eikä meillä ollut mummoja tai vaareja huolehtimassa. Isäkin saattoi olla kaksikin kuukautta yhteen menoon savotoilla. No, se on sanottava, että tuo höystöisessä ympäristössä kasvattaminen kyllä kantoi hyvää tulosta. Muorissakin on niin pituutta kuin leveyttäkin enemmän kuin nykyiset standardit sallisivat.

Mutta tuohon varhaiskasvatuksen puutteeseen. Kovapäisenä muori vietti koulujen penkeillä alkuun päästyään 21 vuotta. Siinä ehti moni opettaja yrittää takoa oppia ja sivistystä kalloon, mutta jos noita pahantahtoisia lähimmäisiä haluaa uskoa, lopputulema ei kehuja ansaitse. - Mutta syy on valtion ja varhaiskasvatuksen puutteen.

Arjen enkeleitä ja puutarhatonttuja

"Nyt ihmettelen tässä, Sä kuinka elämässä lastasi talutat." 

Herättäjuhlien inspiroimana tulivat mieleen Siionin virren sanat, kun jälleen kerran ihmettelen, mistä tulevat ne ihanat lähimmäiset, jotka itsestään numeroa tekemättä auttavat tällaista hidassaattoista yksineläjää arjen askareissa. Niiden täytyy olla arjen enkeleitä ja puutarhatonttuja, jotka lähetetään paikalle silloin, kun omat eväät ovat vähissä.

Puuliiterin oven rikkoutunut sarana oli vaihdettu ja ovi, joka oli repsottanut pitkään auki, suostui nätisti sulkeutumaan. Tai alin porraslauta, joka oli ollut irti pidempään, oli yllättäen ruuvattu siististi kiinni. Epäilen, että kyseessä on toinen niistä enkeleistä, jotka ulkoiluttavat koirat pitkien työpäivieni aikana.

Ja yllätykset jatkuvat: Kesken jäänyt nurmikon leikkuu oli saatettu loppuun. Ja toisella kertaa koko nurmikko oli ajettu. Ja vielä hurjempi oli yllätys, minkä koin rikkaruohoja kukoistavalla kasvimaallani. Siellä oli ilmeisesti vieraillut ihka elävä puutarhatonttu, koska maalla ei ole sen paremmin keraamisia kuin kivisiäkään tonttuja. Huonosti itäneet hyötykasvit oli joku hellin käsin perannut esiin. Homma, joka minulle oli ollut ylivoimainen (laiskuuden ja ajanpuutteen vuoksi), oli kaikessa hiljaisuudessa hoidettu. Minulle oli jäänyt vain käytävien raivaaminen.

Jos nuo teot eivät ole osoitus lähimmäisenrakkaudesta, niin mikä sitten?

Täällä syrjässä on säilynyt yhteisöllisyyttä, joka on jo monessa paikassa kadonnutta kansanperinnettä.