Nyt se sitten on täällä - syksy - niin luonnossa kuin muorin elämässä.
Toista viikkoa olen totutellut lomaan ja alkavaan syksyyn. Haikeus on suuri.
Syksy on aina ollut tunnelmaltaan ristiriitaisia tunteita herättävä: Toisaalta ovat viileät, jopa kylmät ja kuulaat syyspäivät ja kauniit värit luonnossa. Moninaisen sadon yltäkylläisyys. - Toisaalta loppusyksyn sateet, harmaus ja luonnon vetäytyminen lepoon. Marraskuu ja elämän lopullinen riisuminen luonnosta.
Samanlaiset tunteet vellovat mielessä myös elämän osalta: On vielä kykyä liikkua, nauttia luonnosta, läheisistä ihmisistä ja ylipäätään asioista, jotka ovat tuoneet tyydytystä. Mutta toisaalta on viety suuri elämän osa-alue, työ (urasta puhuminen olisi liioittelua), joka on kantanut silloinkin, kun yksityiselämän raskaat taakat ovat painaneet mielen alas.
Muori on edelleen kapinallinen. Kalloon ei tahdo millään mahtua, miksi pakotetaan luopumaan työstä silloin, kun vielä kuvittelee olevan jäljellä työkykyä ja halua kantaa vastuuta kansantalouden kantokyvystä. Toisaalta vaahdotaan huoltosuhteen heikkenemisestä ja eläkeiän nostamisesta. Ja jos joku tarjoutuu vapaaehtoisesti jatkamaan työssä yli ns. eläkeiän, asiasta ei edes suostuta keskustelemaan.
Onko tämä sitä politiikkaa? Puhutaan yhtä ja toimitaan toisin. Vai onko valtakunnan politiikassa ja kunnallisessa toiminnassa täysin eri käsikirjat?
Muori siirtyy naispuoliseksi mielensäpahoittajaksi. Mielensäpahoittaja kaivoi ruskeankastikkeen ohjeen esiin, muori taas kesäkurpitsakakun ohjeen. Nytpä muorin tuvassa sitten leijuukin mausteinen kakun tuoksu. Nam.
Mutta ei edes kakku pehmitä muoria. Tulen jatkamaan kriittistä asioiden tarkastelua jatkossakin. Vanhushuolto on luonteva ykkösasia, siitä kun on päivittäistä kokemusta jo vuosien ajalta. Ja se on myös asia, joka tulee koskettamaan itseä, jos Luoja elinpäiviä suo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti